kahden tuvan huivit

Viime päivät olen yskinyt limaa kurkusta, kuljettanut kasoittain räkäpapereita taskujen pohjalla, imeskellyt viime keväänä ostettuja kurkkupastilleja ja ollut suurimman osan ajasta enemmän tai vähemmän kuollut. Nyt tästä kaikesta palkintona on erittäin kuivat huulet, mikä pakotti mut (viimeinkin) ostamaan uuden huulirasvan. Sitä huulirasvan ostoa kun on vitkuteltu jo viime keväästä asti..

Räkätaudin oireita on silti meikässä vielä luettavissa, mutta eihän tässä muuta voi kuin vain yrittää sisulla (niillä pastilleilla siis, hehe) selvitä hengissä. Koska viime päivien aikana en koulun käynnin ja peiton alla luuhaamisen lisäksi ole tehnyt mitään muuta hyödyllistä, on aika esitellä tammikuun alussa loppuun neulotut kaulahuivit.

Tämän huivin tekemisen aloitin joskus vuosia sitten, jolloin halusin kokeilla palmikkojen tekoa. Mulla ei ole muistikuvaa, että mistä olisin neuleohjeen napannut, mutta se löytyy varmaan jostain Novitan sivujen syövereistä. Vaikka aloitin tän huivin teon jo vuosia sitten, san tän vasta jouluna päätökseen, kun uudelleen löysin tän kaapin pohjalta ja ajattelin, että nyt on aika ottaa itteään niskasta kiinni ja saada jotain aikaan!

Ja eihän tästä oikein mieleistä tullut, sillä mun mielestä kaulahuivin täytyy olla erittäin leveä ja pitkä, mutta tää huivi sattuu olemaan vain erittäin pitkä ja kapea niin ettei se suojaa kaulaa ollenkaan. Lankojen päättely oli ehkä tuskaisinta hommaa ikinä, sillä joku idiootti oli aina katkaissut langan kun väri vaihtui.. Taisipa siihen lankojen päättelyynkin mennä monta monituista tuntia! (Eli jos kysytte minulta, niin ei enää ikinä!)

Tämän huivin taas piti olla joululahjahuivi, mutta joulu tuli ja kaulahuivi oli kesken ja sitten joulu menikin jo ja kaulahuivi oli vieläkin kesken. Ostinpa sitten kys. lahjan saajalle hätäjoululahjan, mutta tein tämän nyt muutama viikko sitten valmiiksi. (Okei, vielä olisi lankoja pääteltävänä... ehkä sitten seuraavaksi jouluksi?) 

Aluksihan tarkoitus oli tehdä pelkästään kokonaan sininen kaulahuivi, mutta se alkoi vaikuttaa liian tylsältä, joten otin ensimmäisen lankarullan, joka vastaan tuli ja neuloin sillä muutaman kierroksen raitaa ja siirryin takaisin siniseen joksikin aikaa, kunnes taas yhtä satunnaisesti lisäilin harmaita raitoja sinne tänne. Koska se henkilö jonka tämän joululahjahuivin olisi pitänyt saada, ei tule tätä koskaan saamaan, laitoin ihan tahallani eriväriset hapsut kumpaankin päähän - toiseen siis siniset ja toiseen harmaat, ellei sitä kuvasta oikein huomaa.

Ettäpä niin. Vasta jälkikäteen huomasin kummassakin huivissa olevan erään naisen luoman kirjasarjan tuvan värejä, mutta siinäpähän menkööt - musta nimittäin tuntuu, että kaulahuivien neulomisiin palaan siinä vaiheessa, kun osaan tehdä tarpeeksi silmukoita, ettei niitä ole liian vähän tai liikaa. Sitä ennen palaan koulukirjojen väliin tekemään kuolemaa, joten adiós amigos!

(Ja neuvona kaikille huivien neulomisen vasta-alkajille voisin sanoa, että jos kiinnostus huivin neulomiseen menee siinä heti silmukoiden luomisen jälkeen (niin kuin meikälle usein käy ), niin varmaa on se, että se huivi ei nyt aivan hetkessä valmistu....)

DARLAH - 172 tuntia kuussa

Jep, ensimmäinen kirja jo tämän vuoden puolella kahlattu läpi! Jotain ihmeellistä siis tapahtunut, sillä yleensä lainaan kirjastosta ensin sen läjän kirjoja, raahaan ne kotiin ja annan niiden lojua siinä kirjahyllyssä ja uudelleen lainaan ne sen maksimimäärän eli viisi kertaa, kunnes niiden aika on siirtyä takaisin kirjaston hyllyihin. Usein tässä käy vielä niin, että vaikka edellisistä kirjoista en ole aukaissutkaan kuin sen muutaman sivun, niin painelen kirjastoon ja lainailen itelleni lisää kirjoja (joita en tule koskaan lukemaan)!  :D

Johan Harstadin kirjan olin jo viime vuoden puolelta lainannut omiin hyllyihini pölyttymään, itseasiassa sen tarkoitus oli olla kivaa lomalukemista joululomalle, mutta miksikään muuksi kuin paheeksi siitä ei ollut sillä se  toi vain lisäpainoa muutenkin ylipainaviin laukkuihin.

Mutta itse kirjaan (HOX! Juonesta paljastuu vähintään olennaisuuksia) : kuten nimestä voi päätellä, on kirja scifiä, ja tämä taisi olla myös ensimmäinen kirja jota olen kyseisestä genrestä edes lukenut. Jotenkin ei vaan ole oikein kiinnostanut, kuinka örkkejä tulee Marsista tai kuusta ja yrittää hyökätä meidän kimppuun ja lopulta voittavat ja ihmiskunta tuhoutuu ja siihen se kirja sitten päättyy.

No, tällaiset mielikuvat mulla scifistä on, ja Johan Harstadin Darlah - 172 tuntia kuussa liippasi kyllä joltain tuolta väliltä. Kirjan perusideana on se, että NASA järjestää mainoskikkana kuulentoarvonnan, johon lopulta arvonnan kautta valitaan kolme nuorta. Jo ensimmäisistä sivuista alkaen kuulento ei kuulosta pelkältä mainoskikalta NASAn lisärahoitukseen vaan aivan joltain muulta, mutta lukijalle tästä salaperäisyydestä ja outouksista annetaan pelkkiä makupaloja.

Kirja on jaettu kolmeen osaan: mitä tapahtuu maassa ennen kuulentoa, mitä tapahtuu avaruudessa ja mitä maassa tapahtuu kuulennon jälkeen. Päähenkilöinä tepastelevat nämä kolme nuorta, Mia, Midori ja Antoine, jotka juurikin sattumalta voittavat matkan kuuhun. Jokainen heistä on täysin erilaisia, mutta kaikilla heillä on jokin tavoite: yhdellä päästä New Yorkiin, toisella saada kuuluisuutta bändilleen ja kolmannella saada eksänsä takaisin. Sitten kuulennon jälkeen.

Ensimmäisessä osassa pääosin keskityttiin Mian, Midorin ja Antoinen elämän esittelyyn ennen kuumatkavoittoa ja sen jälkeen, kun he lähtevät New Yorkiin ja NASAn tukikohtaan kolmeksi kuukaudeksi harjoitteluleirille. Vaikka ensimmäinen osa tuntui juuri eniten siltä osalta, jolloin ei tapahtunut mitään, olisi meikästä ollut mukavaa lukea kun tämä kolmikko lopulta ystävystyy ja luottamus kasvaa heidän välilleen, mutta siitä kirjassa annettiin pelkkiä vilauksia ja välähdyksiä lukijalle.

No, kun satojen sivujen jälkeen viimein päästään avaruuteen, kun astronautit ja voittajakolmikko ovat jo tiivispaketti ja he ovat päässeet kuun pinnalle, alkavat karmeudet tapahtua, mistä jo viatonta vihjailua oli maassa tapahtunut. Ja silloinhan se jännitys vasta tiivistyy niin pieneksi paketiksi, että kirjaa ei pysty laskemaan käsistään vaikka kuinka haluaisi, sillä sitä haluaa saada totuuden selville. Jossain vaiheessa alkaa vain toistamaan päässään, että ei tässä ole näin voinut käydä, älä anna sen tapahtua näin ja kun tajuaa lukeneensa viimeisen sivun koko kirjasta, kellon ollessa puoli kaksi yöllä ja väsymyksen saadessa pään täysin sekaisin, sitä vain käy läpi tietomäärää mitä päähän on juuri taottu ja lähettää ystävälleen viestin, että arvaa kuka ei ehkä sittenkään uskalla nukkua tänä yönä. 

Jep, scifin lisäksi kirjasta löytyy myös kauhua, jopa trillerimäisiä piirteitä. Lisäpointseja siitä!

Vaikka ensimmäisen osan jälkeen kirjan teksti alkaa rullaamaan paremmin, jotenkin olisin halunnut tähän paljon syvempää otetta kuin nyt kirjaan on otettu - vaikka kuulentoihin liittyvää historiaa oltiin käytetty niin hyvin että ainakin tälle tietämättömälle se kelpasi ja upposi, niin olisin halunnut vieläkin yksityiskohtaisempaa salaliittoteoriaa kuin mitä lukijalle annettiin, sillä loppuvaiheessa pää pursusi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Vaikka lueskelin kirjaa varpaat peiton alla piilossa, niin näistä outouksista olisin halunnut myös paljon syvempiä (vaikkakin olin varma, että kohta ne hyökkää mun kimppuun mun sängyn alta) - nyt ne vain uhkailivat henkilöitä hampaitaan irvistellen. Miksi heidän toimintaansa ei selitetty sen kummemmin?

(Ja sitä samperin ihmissuhdedraamaa jäin myös kaipaamaan kaiken kauhun keskellä! Riipivää rakkautta ja sitä rataa... :D )

Yleisesti ottaen tää oli kyllä oikein makoisa lukukokemus, varsinkin ensimmäiseksi meikän lukemaksi scifikirjaksi! Ensimmäisen osan jälkeen kirja muuttui erittäin koukuttavaksi, sillä puoliunessa lähdin lukemaan kirjan toista puoliskoa ja sille tielle myös jäin, kun loputkin kirjasta oli pakko ahmaista nyt-heti-mulle-kaikki fiiliksillä. Jos siis scifiä ei ole paljon lukenut ja kaipaa sekaan hieman kauhuakin, eikä kirjojen lukeminen ole viime aikoina oikein maittanut niin tätä kirjaa voisin kyllä teekupin kera suositella!

(Ja koska Johan Harstad on norjalainen ja tällä hetkellä kova nimi, mulla on sellainen vahva kutina että tulen palaamaan hänen kirjoihinsa vielä tulevaisuudessakin..)

loppiaisbrunssi

Mikä olisikaan parempi tapa aloittaa sunnuntaiaamu kuin ylensyömisellä ja hyvällä seuralla? No ei varmaan mikään. 

Sunnuntaiaamu lähti nimittäin käyntiin jo pitkään mietintämyssyn alla olleella brunssilla, mutta koska täällä päin raivoisten googlettelujen tuloksena saatiin selville, ettei sunnuntaibrunsseja näyttänyt oikein mistään löytyvän (tai me ei osattu etsiä), järjestettiin sellainen sitten mun luona.

Tarviiko edes mainita, että ruokaa oli aivan tajuttoman paljon ja se oli myös tajuttoman hyvää? Voisin valehdella, ettten muista milloin viimeksi söin itteni näin ähkyyn, mutta sehän tapahtui jouluna ja eihän joulusta nyt pitkä aika olekaan. :D

Sain myös syömisen lisäksi tehtyä jotain muuta yhtä tärkeää - sain ensinnäkin varattua ajan sinne ja käveltyä pyykkitupaan älyttömän pyykkivuoreni kanssa ja tungettua kaikki likaiset vaatteet pesukoneeseen! Ihmevoimia tähän pyykinpesu-urakkaan ollaan odotettu jo jonkinmoisen viikon ajan. Muutoin päivä kului laiskasti hieman kirjaa lukiessa, uusia jumitusbiisejä etsiessä ja aina välillä nuokkuessa... :) Täysin unohtaen koulutyöt, tottakai.

Mutta nyt voisi olla taas voimia nukkumiseen, joten niitä näkemään!

ritisevät vihannekset

Menipa illan suunnitelmat tuplasti pieleen: ensin oli tarkoitus homehtua peiton alle suklaiden sekaan katsellen tv-sarjoja (ja siinä samalla myös märistä!), mutta puhelin pirautteli seittemän aikoihin ja suoranaisesti pakotti tulemaan ystävättären luo synttäri-iltamiin.

Luonnonvoimia uhmaten siispä pyöräilin ja hortoilin aikani, kunnes lopulta oli myönnettävä tappio että en mä tämän ystävättären luokse osaa ja soittaa apuavoimia hätiin. Sitten loppuikin kännykästä akku.

He-he-he.

Ärräpäät paukkui samalla kun odotin pelastavia enkeleitä, mutta koska kukaan ei koskaan paikalle saapunut, lähdin kaupan kautta kotiin. (Nyt loppui tosin huonot tekosyyt siihen, miksi suklaata saisi syödä päivästä toiseen sillä viimeinkin jaksoin ostaa kunnon ruokaa.)

Ja koska viimeinkin sain käytyä kaupassa, ajattelin yllättää itseni (ja varsinkin muut) ja tehdä oikein makoisaa ruokaa, mihin ei lopulta edes tarvittu minkäänlaista ydinfysiikkaa taikka sen kummempia mahtivoimia. Olin jo valmistautunut tanssimaan hellan ympärillä ruokajumalia lepyttääkseni, mutta kikkana olikin vain hieman kuoria, pilkkoa kaikki palasiksi ja heittää koko soossi sitten uuniin joksikin aikaa. Tarpeeksi helppoa jopa tällaiselle tumpelolla ja siinä pilkkomisen riemussa pystyi samalla tuijottelemaan telkkaria!

Tässäpä siis alkutilanne. Meiningeissä mukana veitsi, papuja, paprikaa, perunoita, porkkanaa, sipuli ja parsakaali. Koskaan aiemmin en ole parsakaalia ostanut ja siksipä ajattelin sen leikkaamisen palasiksi olevan hirvittävää tuskaa, mutta todellisuudessa se oli yhtä vaivatonta kuin pienenä kun pelattiin Tehotyttöjä tietsikalla ja siinä sitten ammuttiin lapsilla monsteriparsakaaleja päin, jotta ne ei vallottaisi maailmaa :D Ja pavut tottakai keittelin hyvin asianmukaisesti googlettelun mukaan ennen kuin heitin niitä yhtikäs minnekään!

Koska oon täysin onneton käsittelemään lihaa (ja mun mielestä se on turhan kallista meikän budjetille), kahmaisin myöskin ekan kerran soijapaloja kokeiluun ja en taida enää ikinä ostaa soijarouhetta. Ensinnäkin soijapalat on ulkonäöllisesti paljon syötävämmän näköisiä (toisin kuin se ruskea mönjä) ja maistuvat paremmilta, VAIKKAKIN noista tulee ensimmäisenä mieleen märkä suihkusieni kun noita on liotellut vedessä. Hyviltä ne kuitenkin maistui tai osasin vain maustaa ne hyvin!

Kun kaikki vihannekset on saatu pilkottua osiin ilman ylimääräisten kehon osien pilkkomista, on aika tehdä mössö jossa pilkotut vihannekset voi uittaa. Heittelin vähän kermaviilia, saksittua rukolaa ja öljyä sekaisin, lusikalla sekoittelin sitä raivoavalla voimalla ja yritin saada paakut pois (kunnes tuli mieleen että olisi joko pitänyt laittaa kermaviiliä tai öljyä vaan sillä öljy ei halunnut sekoittua kermaviilini kanssa). Tulin kuitenkin tulokseen, ettei tätä syö kukaan muu kuin minä joten esteettisyydellä ei ole niin väliä ja kun kaikki on tarpeeksi sekaisin ja näännyksissä nälästä, on aika heittää mössöt vihannesten päälle ja sekoittaa niitäkin!

Uuni laitetaan johonkin 200 asteiselle lämpötilalle (itsellä taisi olla 250 asteessa ja sipuli sekä parsakaali vähän kärtsähti), siinä samalla kun ootellaan ruuan valmistumista, siivoillaan keittiö asuttavaan kuntoon ja jätetään tiskit jollekin muulle päivälle. Kun kaikki ritisee ja rätisee, on aika ottaa ruoka pois uunista ja tehdä se kaikkein helpoin osuus eli syödä!

Jee ja om nom nom! Helppoa kuin heinänteko eikä aivotkaan vaurioidu turhasta pohtimisesta ja hampaiden kiristelystä!

Jäljelle jää pelkästään tyhjä lautanen ja tiskivuoro, mutta senkin homman voi jollekulle muulle heittää!

uusi vuosi, vanhat kujjeet

Niinhän siinä kävi, että vuosi vaihtui toiseen ilman sen kummempia pyristelyjä taikka juhlimisia – tosin kotona tätä suurta tapahtumaa juhlistettiin milläpä muulla kuin perunasalaatilla, viimeisillä kinkkupalasilla, patongilla ja useilla juustoilla (kuten myös joulunakin) sekä uunituoreella omenapiirakalla (mikä oli meikän käsialaa!)

Lupauksia en tehnyt, koska en tule ikinä kuitenkaan aloittamaan mitään urheiluharrastusta, olemaan karkkilakossa taikka elämään onnellisesti mutta terveellisesti, sillä onni on syödä suklaata ja kattella sitä lemppari tv-sarjaa aivan liian pitkään.Tehtiin viime vuonna erään ystävättären kanssa ”kymmenen uuden vuoden lupausta” –lista, ja tästä listasta sain yliviivattua sen ensimmäisen kohdan. (Mikä oli että lue Taru sormusten herrasta kirjasarja) Omasta ylipitkästä lupauslistastani sain toteutettua ehkäpä juuri ja juuri sen kaksi ja puoli lupausta.

Koska lupaukset ovat siis aina häilyviä ja toteuttamiskelvottomia, on aika ottaa käyttöön järeämmät keinot, jota kutsutaan nimellä tavoitelista.

Jopas kuulostaa nyt niin vakavalta ja aikuismaiselta! (Ja näyttäisikin, ellei kaikkia viittä eri tavoitetta olisi saksittu omiksi lapuikseen ja leikitty sitten vähän kuvanmuokkausohjelmalla.) 

Ja kuten tavoitteesta nro 1 huomaa, niin tällä kertaa ollaan mietitty asiat hyvin konkreettisesti! Hammastädin piinapenkissä en ole käynyt vuosikausiin ja musta tuntuu, että olisi aika tarkistaa se purukaluston kuntoluokitus. Huonona vitsinä olen kaikille kuuntelualttiille ihmisille heittänyt, että hammaspeikothan on mun hammaskoloihin asettuneet asumaan ihan suurperheeksi asti. Pitäs ilmiselvästi evakoida ne jonnekin muualle!

En kai ole ainoa, joka on asunut poissa kotoa jo miltei iäisyyden (noin puolitoista vuotta) ajan ja siltikin kokkaustaidot riittävät siihen yksinkertaisimman makaronilihamössö-seokseen taikka kanawokkiin? Onneksi keittiössä taittuu myös perunoiden kuorinta ja jauhelihan käsittely, ettei nyt pelkästään niihin kahteen ruoka-ateriaan jäädä. Kaipaan siltikin hieman vaihtelua tähän ainaiseen opiskelijaruokaan! (Tai ruoattomuuteen... :D ) Usein kuin uusia makuja kokeiltaessa palaa käämit tai sitten joku muu.

Karu totuus: aikaa ei vaan riitä. Helpompi on ottaa jokin tv-sarja ja tunkea levy tietokoneeseen kuin aukaista kirja ja alkaa lukemaan sitä. Nuorempana luin paljon kasoittain kirjoja ja kirjastossa muistin nuorten kirjaosaston miltei ulkoa, mutta nykyään laiskuus (ja koulu ja se ettei ole aikaa ja muut sata tekosyytä) vie voiton. Tänä vuonna skarppaan kyllä kirjojen lukemisen kannalta, en halua lukea pelkästään koulukirjoja!

:

Oikeastaan mulle riittää, että täällä on sänky jossa voi nukkua. Millään muulla ei ole väliä.

Olen kuitenkin tullut tulokseen, että on aika noloa kutsua kavereita kylään kahtelemaan pelkkää sikolättiä ja valkoisia seiniä. Ja sitä sänkyä ja pöytää. (Sitten ihmetellään, että miksi mun luokse ei koskaan pääse, haha. Ennemminkin miettisin, että kuka tänne haluaa tulla) Tässä on ollut jo yli puolen vuoden ajan eräs sisustusremontti kesken, joten jospa se tässä jossain vaiheessa saisi tuulta siipiensä alle muualla kuin meikän mielessä!

Kaverini ovat usein todenneet, että jos Vida on ajoissa paikalla, niin jokin luonnonihme on ilmiselvästi tapahtunut.

Eli olen siis aina myöhässä. Kaikkialta. Jos olen joskus ajoissa, niin kyse on sitten siitä kuuluisasta luonnonihmeestä. (Ellei kyse ole sitten töistä, mikä taas on mulle se luonnonihme.) Jos tämä tavoite tulee pitämään, niin mulle saa nostaa hattua, antaa vähintään kymmenen papukaijamerkkiä ja sata pistettä! Tänään tosin korkattiin tämäkin tavoite epäonnistumaan, sillä kouluun saavuin tunnetusti viisi minuuttia myöhässä. :D Tää myöhästyminen taitaa olla ihan meikän oma tavaramerkki!

Nyt kun kaikki tavoitteet on lausuttu ääneen, onkin hyvä aika unohtaa nää ja seuraavana uuden vuoden aattona miettiä, että tapahtuikohan vuoden aikana mitään muutosta. (Ja suuresti epäilen, että tuskin!)